Tulevaisuutta voi suunnitella...
Tämä juttu on... kertomusta siitä kun lähdin keikalle uuteen paikkaan ja vatsassani velloi jännitys.
Ammuttuani taas yhden vesipaskaräjäytyksen pyttyyn, olin valmis lähtemään kohti keikkapaikkaa. Suurin iloni tässä keikka hommassa on päästä eri kuntiin ja kaupunkeihin, tavata uusia ihmisiä ja tottakai pisteenä iin päälle humalaiset ihmiset. Ihmiset, joita on kahta sorttia, riemu ja riesa.
Välillä vituttaa niin paljon, että meinaa naamasta nahka lähteä. Mutta kun ottaa asenteen (mikä voittaa meditaation 100-0) nauretaan itsellemme ja kaikille muillekin (siis keikalla), täten kaikki on helpompaa. Joskus tuppaan olemaan vilkas ja tulinen, toisinaan kuin laupiassamarialainen. Olen tunteiden näyttäjä siviilissä kuin keikoillakin. Sanonkin aina, että älä peitä kipuasi ja tunteitasi. Ne tekee ihmisen sisälle suuren myrskyn, jos ei päästä niitä ulos. Jos ei murru, ei tiedä miten paljon kestää.
Tulevaisuutta voi suunnitella ja minun mielestä pitääkin suunnitella. Ilman päämäärää tässä elämässä jää vain paikoilleen pyörimään ja miettimään tuskaillen miksi ei jotain asiaa ole tehnyt. Elämä on lahja ja sitä ei saa heittää hukkaan kuin savuna ilmaan. Välillä elämä on täydellistä haahuilua, nopeita lähtöjä juttuihin mutta se on sitä, että pitää nähdä mihin pystyy. 
Koin tällä keikallani jotain traumaattista, kun joku pieraisi suoraan naamalleni. Se oli kamalin haju ikinä, koska se oli suora hyökkäys. Olin sillä hetkellä suoristamassa johtoja, kun tämä lauluvuorossa oleva kaveri päätti iskeä. Kappaleen jälkeen tokaisin kaverille, että kiitos tästä kaasusalamurhaaja. Sanoin siihen perään vielä tälle, että haluatko tietää käykö märkäpieru suuhun? Aloin hymyillä ja nauraa, jolloin kaverinkin jännitys ja paniikki siitä käynkö päälle vai jatkanko tuimannäköisenä syyttelyä, kaikkosi. Taputin kaveria olalle ja sanoin ,että tuo oli varmaan vaarallisin hiljainen pieru ikinä.
Kotvan kulutta pohjalaasuus tuli hyvin esille eräällä neiti tuittupäällä. Ravintolan ulko-ovesta rämähti sisälle muutama neitokainen aivan naamat ja suurella pohjanmaan uholla. Nämä ilmanpilaajat saivat minun ajatuksilleni vahvistuksen, että en kaipaa nuoruuden hillumista. Yksi tytöistä tuli minulle kertomaan kaikkea joutavaa ja että hän menee johonkin vaikka perse edellä puuhun. Tässä hetkessä tuli todistetuksi, että kyllä naisetkin osaavat juoda itsensä riidankylväjiksi ja rasitteiksi. Kuules nyt kamarineito, tokaisin. Syvästä kuopasta ei nousta hetkessä, eikä perse edellä pääse puuhun. Sulla on lupa rellestää mutta tuo sun uhos vie tuhoon. Absolutisti en ole, mutta kun olen näitä apinoita viikonloppuisin katsellut, niin jolloain ihmeellisellä tavalla oman alkoholin juominen ei ole enää mielessä.
Onneksi maailmaan mahtuu hymyileviä ihmisiä ja ravintoloissa ne ovat hymyileviä, kuutamolla olevia ihmisiä. Mielipuolista menoa täytyy aina välilla olla, mutta oma hymyileminen on joskus vaikeasti saatavilla. Aina ei pysty, vaikka haluaisinkin.